tiistai 29. joulukuuta 2015

Tänään aamulla heräsin ihmetellen, et miksi mulla on näin epämiellyttävä ja ahdistava olotila, epämääräinen tunne siitä että joku on pielessä, mutten heti saanut päähäni että mikä.  Kunnes yhtäkkiä muistin käynnin infektiopolin lääkärillä, käynnin joka pisti tulevaisuuden suunnitelmat uusiksi.
Eilen aamulla vielä ajattelin, että pidän yliopistosta korkeintaan vuoden taukoa, ja palaan sitten entistä ehompana ja terveempänä takaisin koulun penkille. Rakastan Bristolia, sen ihmisiä, mun kurssia ja meidän kampusta, totta kai mä palaisin sinne, heti kun vaan saisin tän sairauden pois päiväjärjestyksestä. Tuntuu että löysin itseni vasta siellä, oikean alan ja tavan toteuttaa itseäni ja luovuuttani. Näin mielessäni omat valmistujaiset puolentoista vuoden päästä, mä ja mun tytöt heittämässä lätsät ilmaan ja kaikki ovet olisivat avoinna tulevaisuudessa.
Eihän se haittaisi että tämä mystinen sairaus viivästyttäisi valmistumista korkeintaan vuodella.

Kunnes eilen pääsin vihdoin arvostetulle ja osaavalle lääkärille, Hyksin entiselle infektiopolin ylilääkärille. Puolentoista tunnin vastaanoton jälkeen sain vastauksen pitkään mieltä askarruttaneeseen kysymykseen siitä, että mikä mun kropassa on oikein pielessä. Diagnoosiksi tuli homesairaus, monikemikaaliyliherkkyys, ja näiden aiheuttama SEID, eli CFS, eli myalginen enkefalomyeliitti, eli systeeminen rasitusintoleranssisairaus, sekä puutoksia vastustuskyvyssä. Vaatesuunnitteluopinnot, ja etenkin Englannissa saisin unohtaa. Kyseessä on vakava ja usein invalidisoiva neurologinen sairaus johon ei ole juuri hoitoa, ja siinä vaiheessa kun homesairaus on edennyt hermostolliseksi, ei ainakaan täydellinen toipuminen ole kuulemma todennäköistä, vaan tulevaisuudessa kaikki on jokseenkin rajoitettua, riippuen siitä mihin tila etenee, parempaan vai huonompaan. Sairauden pahenemista voi estää lähinnä huolehtimalla ja kuntouttamalla itseään, kuten kevyillä kävelyillä ulkona, kuitenkaan rasittamatta kroppaa missään nimessä liikaa, jolloin kunto vain pahenee. Tekstiilien ja tekstiilivärien kanssa en saisi juurikaan enää olla tekemisissä, ja kaikkea kontaktia kaikille muillekin kemikaaleille, homeille ym ym pitäisi välttää kuin ruttoa. Lääkärin mukaan ihanne olisi kuulemma asua puhtaassa hirsitalossa puhtaan luonnon keskellä ja tehdä etätöitä tietokoneella kotoa käsin.
Eli nämä pahat infektiot, lihasoireet, hengitysoireet, suolisto-oireet, neurologiset oireet ja kivut ja lamauttava fyysinen uupumus ovat tulleet kai sitten jäädäkseen, eikä kovinkaan moni ovi enää tunnukaan olevan enää avoinna.

Toki on hyvin mahdollista että jos onnistun tosiaan välttelemään kaikkea, niin elämä voi olla suht normaalia. Tai ainakin jokseenkin siedettävää. Mutta mitä enemmän sairauteen perehdyn, sitä enemmän tuntuu siltä että olisin saanut kuoleman tuomion. En todellakaan suunnitellut, että 26-vuotiaana kuulen että lähinnä kaikki, mistä olen haaveillut on mulle yhtäkkiä vain terveysuhkia, ettei mun kroppa kestä mitään. Mahdotonta sanoa tässä vaiheessa mihin tilanne kehittyy, mutta nyt päällimmäisenä on pelkkä ahdistus tulevasta. Kuvittelin, että diagnoosi jotenkin helpottaisi elämää, että helpottaisi tietää mikä itseä vaivaa, mutta nyt olo on kaikkea muuta kuin helpottunut. Tuntuu että olisin vain saanut leiman että peli on nyt menetetty. Pitänee kai vain totutella jonkin aikaa tilanteeseen, keskustella samaa sairastavien kanssa ja huolehtia itsestään, toivoa ettei tilanne ainakaan pahenisi. Kevät menee asioiden sulatteluun ja selvittelyyn, toivon mukaan voin Suomessa suoritella opintoja ainakin sen verran, mitä voi tehdä ilman liiallista fyysistä kuormitusta tai tekstiili- ja kemikaalikontakteja, tms.

Olin kyllä kuullut että home on pahasta, mutta en uskonut että se voi aiheuttaa pysyviä vakavia vaurioita elimistöön ja lopullisia toimintakykyyn vaikuttavia ongelmia. Kyse ei siis ollutkaan borrelioosista, vain jostain ristireaktiosta, joka tällaisessa sairaudessa nostaa tietyt borrelioosin vasta-aineet koholle, tai jotain...
Nyt siis suunnitelmat uusiksi, yliopiston lopettaminen surettaa kaikkein eniten. Tuntuu surulliselta ja epäreilulta luopua jostain itselle niin tärkeästä. Ehkä pidän salaa mielessäni vielä ovet avoinna josko JOSKUS vielä... Toivottavasti jotain hyvää tulee vielä tilalle ja kunto pysyisi vähintäänkin tässä tilassa.
Uusi vuosi alkaa vähän surullisissa merkeissä, mutta KUITENKIN tilanne voisi olla vielä paljon pahempikin. Pitää koittaa vain keksiä uusia keinoja ja väyliä tehdä juttuja, ja toivon mukaan kuulun niihin onnekkaisiin jotka saavat tilanteen pysymään siedettävänä.

Uuden kodin remppaaminen ja laittaminen onneksi piristää edes vähän, ja saan nyt viettää aikaa Suomessa rakkaiden kanssa.

Uutta vuotta ja uudenlaista arkea kohti.





maanantai 9. marraskuuta 2015

Huh miten on seitsemän viikko vierähtänyt nopeasti taas siitä kun Suomen jätin taakseni. Aika raskaita aikoja käyn tällä hetkellä elämässäni läpi, ja tämä blogi alkaa kovaa vauhtia muuttumaan tyyli ja lifestyle blogin sijaan enemmän sairauskertomukseksi. Toisaalta itse olen saanut niin paljon apua tilanteeseeni blogeista ja ihmisten kokemuksista, joten miksi en itsekin kirjoittaisi asioista suoraan ja niiden oikeilla nimillä, elämä kun ei tosiaan aina ole ruusuilla tanssimista ja välillä matto vedetään alta. 

Olen tässä seuraillut, miten oma terveys ja kroppa on hitaasti mutta varmasti pettänyt, ja suurimman osan ajasta normaali arki on aivan liikaa omille voimille. Tänään soitti GP:ltä lääkäri, että borrelioosi testi näyttää täälläkin positiivista, ja huomenna otetaan uudet kokeet vahvistukseksi. En tiedä pitäisikö olla helpottunut siitä että josko tähän painajaiseen löytyisi vihdoin selitys ja tästä päästäisi jotenkin ehkä eteenpäin, vai ahdistunut, sillä borrelioosin hoito ei todellakaan ole mikään simppeli juttu ja pahimmillaan tästä kärsitään vielä pitkään. Monissa tapauksissa vuosikausia. Ei toki pitäisi maalailla piruja seinille, mutta huonoimpina hetkinä, kun pää tuntuu räjähtävän, kroppa on niin heikko ettei jaksa kävellä alakertaan tai edes istua, koko kroppa on täynnä nivel- ja hermosärkyjä, lihakset nykii hallitemattomasti pakkoliikkeiden omaisesti, tai havahdut järkyttävään kuumeiseen tilaan ihan yhtäkkiä ja tuntuu että taju lähtee hetkenä minä hyvänsä (mainitakseni ongelmista vain muutaman), niin ajatukset on väkisinkin ajoittain melko synkkiä. Miksen vaan voi saada mun elämää ja energiaa takaisin, että voisin vaan tehdä niitä asioita joita rakastan. Välillä tekisi kirjaimellisesti mieli paiskata kaikki tavarat ikkunasta läpi koska turhautuminen on vain niin suuri. Liikkumiseen ja hyvinvointiin liittyvät hehkutukset, tai mahtipontiset julistukset siitä kuinka "onni ja elämänlaatu on ihmisen omissa käsissä" saa mut raivon partaalle. 

Pahinta tälläisessä "näkymättömässä sairaudessa" on se, että koska yleensä näytän ja kuulostan täysin normaalilta, vähätteyä ja ymmärtämättömyyttä saa paljon osakseen. On varmasti vaikea ymmärtää, että miten ihmisen kunto voi vaihdella nollasta sataan tunnissa tai päivässä, ja elämä on huomattavasti helpompaa kun ei edes yritä selittää tätä kaikille, hädin tuskin itse ymmärrän tätä. Kommentit kuten "Ehkä lenkki auttaisi" tai "Jospa se siitä kun saat vähän vaihtelua" saa ärsyyntymään, vaikkei ihmiset varmasti tarkoitakaan pahaa. Siitäkin huolimatta tekisi mieli paiskata pannulla päähän ja huutaa että kyllähän mä sinne lenkille kuollakseni haluaisin, ja että en kaipaa mitään vaihtelua, haluaisin nimenomaan vaan elää sitä hemmetin normaalia arkea. Itsekin vähättelin tätä kaikkea pitkään ja mietin että kyllä tämä heikotus, särky ja muut oireet menee itsestään ohi, mutta kun ei niin ei. Normaali arki on tällä hetkellä sitä, että koitan jollain tavalla hyväksyä että elämä on nyt rajoitettua ja raskasta, ja että kaikella mitä teen on seurauksensa. Jos rasitan itseäni liikaa kahtena päivänä, olen todennäköisesti loppuviikon sängynpohjalla. Jos menen yliopistolle pariksi tunniksi, kaupassa käynnin voi samalta päivältä unohtaa. Alkoholin sietokykyä mulla ei ole juuri ollenkaan, ja parin viinilasin jälkeen saattaa mennä loppuviikko toipumiseen. Yleensä pakotan itseni tekemään enemmän kun kroppa jaksaa, ja seuraukset on aina ikävät, omia rajoja on vaikea itsekään ymmärtää, varsinkin silloin kun on parempi ajanjakso. 

MUTTA, onneksi on myös niitä hyviä päiviä välissä. Välillä jopa tuntuu ihan normaalilta. Kuukausia olen ollut siinä mielentilassa, etten edes halunnut nähdä ketään ihmisiä juuri sen takia, että oma elämä pyörii näin ankean asian ympärillä ja elämän prioriteetit ja ajatusmaailmakin jollain tavalla ovat menneet uusiksi. Tuntui että mitä ihmeen puhuttavaa mulla olisi kenenkään kanssa. Välillä tuntuu että koko maailma ympärillä iravilisi mulle, vaikka tiedostankin että se on vain omassa päässäni. Viime viikolla otin itseäni niskasta kiinni ja järjestin lauantaina pienimuotoiset synttärijuhlat. Oli positiivinen kokemus, että voinhan mä nyt sentään olla sosiaalinen ja pitää hauskaakin, kunhan vain tiedostan omat rajani. Lisäksi mieluiten myös sellaisessa seurassa, missä ne ymmärretään. Ilta oli rauhallinen, mutta todella ihana ja ihanien ihmisten parissa, vaikka silläkin oli seurauksensa. Nyt vointi on taas laskussa, mutta oli ihana unohtaa koko asia edes hetkeksi mielestä. Loputtomiin yksin kotiin jääminen ei tätä ainakaan paranna, ja aina kun vointi vain sen sallii, niin parempi vain koittaa nauttia normaaleista asioista sen minkä pystyy. Nyt olen jo oppinut kaavan, että muutaman hyvän päivän jälkeen seuraa yleensä muutama huono päivä, joten romahdukset eivät enää tule ihan niin yllättäen. 

Siispä, toinen vuosi yliopistossa ei ihan ole mennyt suunnitellusti, ja jatko on epävarma, mutta ainkain löysin hyvän kodin aivan mielettömän idyllisestä Long Ashtonin kylästä. 
Bristolissa on ollut todella kaunis syksy, ja hyvistä päivistä ja hetkistä todella nauttii eri tavalla kun niitä ei voi pitää itsestään selvyytenä. Yliopistolla tilanteeni on otettu melko ymmärtäväisesti, itselleni tämä rajallisuus on se suurin haaste. Asiassa jota tekee suurella intohimolla ja rakkaudella, haluaisi antaa aina parastaan, mutta tällä hetkellä on vain pakko tyytyä tekemään vähemmän, mikä turhauttaa. Mulla oli tälle vuodelle niin paljon suunnitelmia, joista olen joutunut luopumaan. Vaikeinta on olla rypemättä siinä pelossa, että mitä jos tähän ei löydykään apua, ja tila jää krooniseksi? Pystynkö ikinä toteuttamaan niitä haaveita ja suunnitelmia mitä mulla oli? Päivä kerrallaan on mentävä ja toivottava parasta. Kai tällä kaikella on jokin tarkoituksensa.

***

Oh dear how time flies, it´s already seven weeks since I left Finland after summer break, hoping this condition would disappear as insidiously as it appeared, but I guess I must admit this fight will be longer and more difficult than I expected. It has´t been easy to follow how slowly but surely my body and health has collapsed during the last seven months, and because I have found so much help from other blogs and peoples own stories about how to manage with invisiblem chronic disease, I thought why not to write honestly about how my life is now and how I feel, as sometimes life is not in your own control.  

Today I had confirmation from my GP of another positive Lyme disease test result, and not sure how should I react. Will I get more help and support or medication, or will I be left alone with this for years like so many people who are suffering from these so called invisible diseases. Days like this, when my head feels like it´s exploding, my body is almost too weak to walk downstairs, and my muscles are living their own life twitching like someone else is in control of my body, and the pain is travelling from limb to another like toxic (just to mention few of the problems), it´s quite hard to see the light and be positive. One moment you´re absolutely fine, and the next moment you feel like you´ve got the most horrific fever and you could pass out any minute. Many times I just feel like I want to throw everything through the window, as the frustration is so devastating. It´s difficult not to panic, as I am constantly thinking, what if this will never get better? How long can this last?! 

The most difficult thing with these invisible diseases is, that because most of the time you seem and sound absolutely normal, it´s hard to be understood by other people in the same way as people suffering from cancer or broken leg. In those cases, no-one would come and tell you to pull your self together, be more active and get some fresh air. I guess it´s hard to understand how someones condition can change from hundred to zero in five minutes. Most of the time, managing daily life alone is really hard, and that´s when I find it really devastating to be alone away from all the help and support from family. Usually I don´t even dare to ask help, even when I would really need it and I tend to push my self too hard and the result of that is never good. I have had to learn, how everything I do has consequences. Like going to uni and doing food shopping at the same day is way too much. Some days leaving the house is way too much. And if I push my self too much at the beginning of the week, it´s likely that the rest of the week I´ll be in bed. It´s hard to know your own limits when all the sudden your daily life is too much to manage for your physic, and you just keep thinking, why can´t I just live my life and do the things I love in the way I used to. 
Nothing´s more upsetting than people around you jumping and being enthusiastic about sports, and even telling me to be more active my self, because "Anyone would get sick after being inside for the whole day". People has no idea how it feels to hear something like that, when you would do absolutely anything to get back to your normal routines and hobbies. Those moments I feel like I could easily hit someone, when I feel like I´m repeating my self trying to explain how my legs are too weak to even walk for the bus stop and my body is full of pain. I´m not sick as a result of staying inside, I´m not enjoying staying alone in my room with pain and disabling fatigue, those days I just have no choice because even sitting is exhausting. I would love to tell people to go somewhere else to talk about how amazing it is to be fit, healthy and energetic. But I don´t. 

For months I have felt like I don´t even want to see anyone, as there´s so much negativity in my life due to this illness. My priorities of life has changed, when normal daily life is not something taken for granted. Thank god there are those better days as well, when I can have a break from this shit, and I feel pretty much like normal. At university the tutor´s has luckily been quite supportive and understanding, but I tend to be the worst judge for my self, as when you´re doing what you love, you would always want to do your best, and it´s hard when you can´t fill your own expectations.

So, my second year at university has´t started exactly how I planned, but at least I found better place to live in the cutest village on earth.  
Last weekend, we celebrated my birthday in our lovely local pub, and it felt so good to spend some "normal" time out with friends, for the first time in a long time. The most important thing is to realize my limits, and to be in an atmosphere where it´s considered as well. I had such a lovely time with lovely people, and I realized that staying alone forever won´t help me. I just must try to enjoy the normality as much as it´s possible.  
















lauantai 12. syyskuuta 2015

Sairastuvalta terveisiä


Itku lyhyestä ilosta, vai miten se meni... Tähän päivään mennessä olen jo tottunut siihen, että sairastaminen on minulle jo enemmän pysyvä olotila kuin satunnainen vierailija, mutta silti muutaman hieman terveemmän viikon jälkeen, juuri kun alkoi toivo elää paremmasta, pettymys iski kovaa kun kroppa petti taas. Kuluneet puoli vuotta ovat olleet kyllä sellaista pyöritystä, että pistää harva se päivä miettimään että MIKSI 25-vuotias, elämän haluinen, terveellisistä elämäntavoista kiinni pitävä ihminen sairastaa kokoa ajan. Ajattelin kirjoitella kuluneen puolen vuoden kokemuksistani, jos jossain päin vaikka olisi joku kohtalotoveri olemassa. 
Lähes kuukausittaiset, vuosia jatkuneet poskiontelontulehdukset ovat oma lukunsa, mutta keväällä alkaneet huimaukset, pahoinvoinnit, jopa oksentelut, ja myöhemmin tulleet lihasnykimiset, puutumiset, astma- ja flunssaoireet ja selittämättömät säryt ja täysin arvaamatta iskevät uupumuskohtaukset pistivät miettimään että voiko tämä kaikki oikeasti olla vain kroonisen poskiontelontulehduksen sivutuotosta, niin kuin on toitotettu?! Stressiä, mielialaongelmia ja vainoharhaisuutta on myös tyrkytetty diagnoosiksi, mutta pakko tässä on yrittää edes itse uskoa itseään sen suhteen, että kyllä sen tuntee jos kroppa ei toimi normaalisti. Lisäksi, onko se ihme jos tällainen kierre alkaa jo näkymään stressinä ja vaikuttamaan mielialaan. 

Koko kevät ja kesä meni ihmetellessä ja odotellessa parempaa huomista, terveiden hetkien ollessa aika harvassa. Heinä-elokuun vaihteessa, FESS -leikkauksesta toipuminen ei lähtenyt käyntiin lainkaan odotetusti, vaan kuukauden päivät leikkauksen jälkeen olin oikeastaan täysin toimintakyvytön vaikka viikon jälkeen olisi pitänyt olla jo työkykyinen. Jalat tuntui lähtevän alta viiden minuutin kävelystä. Vasta leikkauksen kontrollikäynnissä lääkäri alkoi pohtimaan, että olisikohan tässä syytä tutkia muutakin kuin poskionteloita, ja laittoi oireiden takia lähetteen borrelioosi vasta-aine testiin. Vasta-aineita olikin yllättäen selkeästi koholla, vaikka minulle oltiin monta kertaa toitotettu, että borrelioosi on pois suljettu jos ei punkin puremaa muista havainneensa. Itse asiaa selviteltyäni sain selville kuitenkin, että vain 50% borreliaa sairastavista ovat punkin pureman itseasiassa havainneet. Jälleen kerran totesin, että kannattaa itse tutkia asioita sinnikkäästi, sen sijaan että orjallisesti kuuntelee terveyskeskuslääkäreitä. Monet lääkärit tunnetusti vähättelevät ja kyseenalaistavat borrelioosin kaltaisia vaikeasti diagnosoitavia ja hoidettavia tauteja, luultavasti tiedon puutteessa. Toiset kokeet kuukauden kuluttua piti vielä ottaa, ennen kun diagnoosia tai jatkotoimenpiteitä tehtäisiin, niitä tuloksia nyt sitten odotellessa. Varasin ajan yksityiselle infektiolääkärille, missä ensimmäisen kerran koko yhtälö otettiin huomioon, eikä ainoastaan yhtä oiretta tutkittu yksittäisenä "akuuttina" oireena niin kuin tähän asti. Siellä kuulin myös että oireet voivat viitata myös pahan homealtistuksen aiheuttamaan CFS:sään, mutta sitä tutkitaan vain infektiopolilla, minne päästäkseni en ole kunnallisella puolella tarpeeksi sairas. Kuinkahan kauan sitä siis täytyy sairastaa, että katsotaan tarpeeksi sairaaksi päästäkseen hoitoon sinne, missä ratkaisu voisi jopa löytyä. Ellen sitten käytä omaisuutta (mitä ei ole), siihen että nämä kokeet tehtäisiin yksityisellä.
No, ensi viikolla tulevia tuloksia odotellessa, ehkä sitten ollaan taas vähän viisaampia.

Monenlaisia tuntemuksia on tässä pyörityksessä 
 saanut kyllä käydä läpi, joten kohtalotovereiden kokemuksia sairastelukierteistä kuulen enemmän kuin mielelläni, samoin kokemuksia erityisesti borrelioosista ja CFS:stä ja siitä miten niistä on päästy takaisin terveiden kirjoihin. Sairastamisesta on kärsinyt työ ja sosiaalinen elämä, ja suunniteltu työharjoittelu ja moni muu kesän suunnitelmista jäi pelkäksi haaveeksi. Yhtäkkiä huomaan olevani erakoitunut kotiin, koska yksinkertaisesti ei ole ollut energiaa tai kiinnostusta samoihin arkisiin asioihin mitä normaalisti ehkä on pitänyt tärkeinä. Välillä tuntuu että ihmiset pitävät hulluna, eikä kukaan muu kuin itse jostain sairaudesta kärsivä, pysty ymmärtämään millaista on, kun kroppa ei vain yksinkertaisesti pysy mukana, vaikka kaikkensa yrittäisi. Pahinta on, että mieli oikein pursuaisi innostuksesta tehdä niin monia asioita, ja ihmiselle joka on tottunut pitämään monta rautaa tulessa, tällainen toimettomuus tuntuu kovalta rangaistukselta. 

No, jos tästä turhauttavasta kokemuksesta täytyy jotain positiivista keksiä, niin ainakin niitä terveitä päiviä, vaikka vähäisiä olisivatkin, osaa arvostaa aivan eri tavalla kuin ennen. Niinä päivinä kun kroppa sen suinkin sallii, haluaa vain päästä liikkumaan ja ottaa treenistä kaiken mahdollisen irti. Liikuntaa on alkanut arvostaa uudella tavalla, kun sitä ei voi pitää itsestään selvyytenä. Lisäksi luulen etten enää palaa prosessoidun ruoan, sokerin ja valkoisen viljan pariin, harkittuja ja harvoja yksittäistapauksia ehkä lukuunottamatta. Terveyden vaalimisesta on tullut liian tärkeää että viitsisi olla välinpitämätön omaa elimistöään kohtaan, ja jos johonkin vain itse pystyy valinnoillaan vaikuttamaan, niin sen tekee itsestään selvästi. Hinku takaisin Bristoliin opintojen pariin on kova, mutta päivä kerrallaan on mentävä ja katsottava. 

Tulipas pitkä stoori. Onneksi ehdittiin tuossa hieman paremman ajanjakson aikana pitämään aurinkoinen ja syksyinen kuvaushetki Juhan kanssa Hakunilan raunioilla. 
Taas vähän kirppuilu inspiraatiota teille. Koko asukokonaisuus on secondhandia. Ritva Fallan jakku sekä mustavalkoinen 60-luvun henkinen mekko ovat löytöjä Hietsun torilta, poolopaita ja Ted Bakerin korkkarit taas löytöjä Bristolin charityshopeista. 









Alla muutama keikkuilukuva Yoga Nordicin viikon kestävältä joogaretriitiltä, josta ehdin nauttia kokonaiset kolme päivää ennen taudin puhkeamista taas, mutta nekin kolme päivää oli silkkaa mielen ja kehon juhlaa. Rankan ja voimaa kehittävän vinyasa -treenin jälkeen olo oli huippu energinen, ja rauhallisemman ilmajoogan jälkeen taas rentoutunut. Nyt jo ikävä joogamatolle, täytynee etsiä hyvä joogakoulu myös Bristolista. :) 




Terveempää viikonloppua muille. 

torstai 25. kesäkuuta 2015

Juhlaa juhlan perään

Huh, onpas viikot vierineet! Suomessa on oltu jo kuukauden päivät, ja täytyy sano että pientä sopeutumisvaikeutta on ollut ilmassa ensimmäisten viikkojen aikan. Olo oli alussa varsinkin vähän koditon ilman omaa asuntoa ja arkirutiineja, ja kroppakin on oireillut muutoksesta. Elämä Suomessa on niin erilaista kuin opiskelijaelämä Bristolissa. Onneksi nyt työarjen alettua ja oman vuokra-asunnon löydyttyä elämä alkaa asettumaan uomiinsa. 
Touko-kesäkuun ovat pitäneet kiireisenä useat juhlat, jotka jostain syystä ovat kaikki rysähtäneet tähän alkukesään: Kolmekymppisiä, polttareita, häitä jne... 
Kaksi viikkoa sitten juhlittiin poikaystävän  ja tämän ystävän kolmekymppisiä Tiger clubilla, missä pukukoodina oli miehillä valkoinen, naisilla värikäs. Ensin yritin epätoivoissani käydä kauppoja läpi asun löytymisen toivossa, mutta eihän se juhla-asu ikinä löydy kun sitä epätoivoisesti etsii. 
Lopulta päädyin second handiin tässäkin tapauksessa, kun löysin värikkään Issey Miyaken pliseeratun hameen kaapistani, jonka olen ostanut second handina jo vuosia sitten. Selästä avoin hapsutoppi on brittimerkki Whistlesin, ja Ted Bakerin korkkarit löytyivät second handina Bristolin kirpparilta.
Alla bileiden tunnelmia!

There´s already one month in Finland behind, and It´s been a struggle to settle in such a different life here, especially when we don´t have our own apartment here anymore. Luckily, familiar job and finding our own lovely place to stay over summer has helped me to settle here. 
Early summer has been busy with so many different occasions, and every weekend there´s been birthdays, hen parties and weddings etc. Two weeks ago we celebrated my boyfriends birthday in Tiger club in Helsinki, where the dress code was colorful for ladies, and white for guys. I went trough all the shops in London and Helsinki to find something interesting to wear, but at the end, I decided to wear second hand, once again. 
Colorful skirt is second hand from Issey Miyake, top from Whistles, ans ted Baker heels also second hand from Charity shop in Bristol. 


Hyvät bileet oli, ja nyt valmistaudutaankin jo seuraaviin juhliin, nimittäin huomisiin ystäväni häihin!
Hyvää viikonloppua kaikille! :) 

One party is over, but the next is here tomorrow, when we celebrate my friends wedding! 
Have a great weekend everyone! :)

perjantai 20. maaliskuuta 2015

Suunnitteluarkea

Huh mikä päivä takana. 
Tänään oli meidän kevään ensimmäisen "Black" -projektin arviointipäivä, ja oli mahtavaa nähdä kaikkien lahjakkaiden ja luovien kurssikavereiden luomukset mallien päällä kävelemässä "catwalkia". Studio oli täynnä jännitystä, innostusta ja stailaustohinaa. Koko kevät on ollut pitkiä päiviä yliopistolla, ja oli todella mielenkiintoista nähdä mihin kaikki työ ja koko pitkä prosessi johtaa ja päättyy. Monen monta skechbookia on täyttynyt researchista ja luonnoksista, monia tunteja on tullut vietettyä printtistudiossa kankaita tehdessä ja tietokoneen ääressä työkuvia pähkäillessä. Malliston suunnittelua, kuvituksia, kaavoitusta, muotoilua ja prototyyppejä, printin tekoa ja kankaiden manipulointia unohtamatta.
Arviointi jännitti hirveästi, mutta sain todella kiitettävää palautetta, mitä nyt siitä hetkestä mitään muistan. Tuntui ihan höhlältä tulla tyhjin käsin kotiin ilman kaikkea sitä työmäärää, ja tunnelma on kuin olisi antanut vauvansa adoptioon. Tässä pitäisi kai yrittää kehitellä jotain elämää itselleen, haha.
Ainakin ensi viikkoon asti, kunnes alkaa uusi suunnitteluprojekti Topshopille. Kaiken stressin lauetessa tulin tietysti kipeäksi juuri kun kevät on täällä upeimmillaan, mutta eiköhän noista lämpimistä ja aurinkoisista päivistä ehdi vielä nauttia. Koko kevät, vastoinkäymisistä huolimatta on ollut kyllä ihan huippuaikaa, ja vaikea uskoa että viikon päästä olen jo Suomessa taas nauttimassa pääsiäislomasta! Olen oppinut itsestäni todella paljon, ja ennen kaikkea oppinut hitusen uskomaan omiin kykyihinkin, mikä ei todellakaan ole ollut itsestään selvyys. Syksyyn verraten raastavat koti-ikävät ovat helpottaneet hurjasti, ja olen selvästi asettunut tänne. Asettumista on varmasti helpottanut kurssiporukan ja yliopiston mainio ilmapiiri. Kaikki kannustavat, auttavat ja tukevat toisiaan monin tavoin, ja myös uskaltavat pyytää apua muilta. Vaikka ala on todella kilpiluhenkinen, kaikki jaksavat aina tsemapata toisiaan ilman kateutta tai kilpailua. Taidealojen kampus on myös mukavan pieni, joten siellä enemmän tai vähemmän suuri osa tuntee toisensa, tai morjenstaa muuten vaan vaikkei tuntisikaan, haha. Myös tutorit ovat tosi cooleja, ja välillä jopa osallistuvat studiossa meidän musikaalilauluhetkiin(jotka ovat kyllä musiikillisesta elämyksestä aika kaukana...)

Viime viikolla aloitin myös uuden harrastuksen, josta olen haaveillut iät ja ajat, nimittäin argentiinalaisen tangon. Ryhmässä oli tunnelma katossa, ja maltan tuskin odottaa että opin lisää askelia ja saan Suomesta mun ikivanhat tanssikorkkarit taas käyttöön! Vaikka opiskelu on kivaa, niin huomasin että oli todella virkistävää tyhjätä pää kaikesta opiskeluun liittyvästä ja keskittyä hetken johonkin ihan muuhun. 


Asukokonaisuuden suunnittelu ja toteutus: Veera Konga
Malli: Upea ihana Petra Ni

Nyt relaamaan. 
Aurinkoista viikonloppua!